Tänne blogiin kirjottaminen on ilmeisesti ylivoimainen tehtävä mun aivoille kun tänne niin harvoin eksyn. Käytäntöjä pittäis ehkäpä muuttaa…
Eipä mun elämässä paljoa merkitsevää ole tapahtunut. Tai ehkä onkin, ehken ole vain huomannut sitä. Äiti on kyllä sanonut, että olen nykyisin paljon iloisempi ja elämänmyönteisempi kuin ennen – ehkä niin. Oon näköjään pääsemässä jyvälle siitä, miten tätä elämää pitäisi elää ilman että kovasti masentuu. Ja apuna minulle toimivat (en ikinä kuvitellut, että tässä näin kävisi, mutta totta se on) – tyttöjenlehdet, you know, sellaiset ku Demi ja Miss Mix. Ostin Demin syyskuun alussa, en oikein tiedä edes miksi. Ehkä siksi että halusin tietää, mitä niissä puhutaan, ehkä että saisin nauraa niille jutuille. Mutta ihmeekseni huomasin pitäväni niistä jutuista, ne olivat mielenkiintoisia ja opettivat minulle paljon! Olin aivan ihmeissäni. Nyt olenkin muuttunut avoimemmaksi erilaisille ihmisille – ennen nen voinut sietää esimerkiksi Gwen Stefania – mutta nyt huomaankin, että Gwenkin on ihminen, jota ihailen – ainakin hieman. Parissa kuukaudessa minusta on tullut hieman pinnallisempi ihminen kuin mitä olin. Olen vain tehnyt sellaisen päätelmän, että kun ajattelen liikaa, vaivun vain jonnekkin ihmemaailmaan ja siellä olen, masentuneena ja kahlittuna kun en voi tehdä mitään strategista maailmanmenon parantamiseksi.
Nyt kun olen kokenut äkillisen valaistumisen, on minulle – ei niin äkillisesti – valjennut mitä saattaisin haluta tehdä tulevaisuudessa. Ajattelin käydä täällä, pienessä rupukylässämme, tai no naapurikunnassa, kaksoistutkinnon. Musiikkiteknologiksi. Pääsisin ehkä äänittämään artisteja studioihin, kiertueille bändien kanssa huolehtimaan äänentoistosta… Oikeesti mun haave olis päästä amerikkoihin jollekkin huippubändille studioon ja keikoille. Se on aika suuruudenhulluutta, vai? En tiedä, kuinka todennäköistä se olisi. Mutta tätäkin kaikkea suurempana tuikkii se kolmivuotiaana putkahtanut haave muusikonurasta. Kolmivuotiaana lauloin hyppynarun päätä mikrofonina käyttäen vitriinikaappien lasiovien edessä Nadjaa, siinä yksitoistavuotiaana Amy Diamondia, nyt Paramorea. Se vain on haaveeni. Päästä näyttämään, että pystyn siihen. Näyttämään kuka minä todellisuudessa olen.
Ihmisenä olen sellainen, että minun pitäisi saada kuulla toisen suusta, ett haaveeni voi olla mahdollinen. Kun joku sanoo minulle Kyllä sinä siihen pystyt, todennäköisesti pystyn siihen, ja ainakin yritän kovemmin. Tässä asiassa en olekaan saanut keneltäkään vakuutteluja että pystyn siihen. Kukaan ei varmaankaan ajattele, että pystyisin siihen. Minulle on pienestä pitäen hoettu: Sinusta tulee varmasti jotain suurta! Mutta mitä suurta? Monesti olen kuullut aika läpinäkyviä kuvauksia lääketieteellisestä – minusta tulisi kuulemma hyvä lääkäri. En vain halua sitä. Haluan tehdä musiikkia. Musiikki vain nyt sattuu olemaan elämäni. Siksipä tuntuu että voin elää vain puolikasta elämää kun mp3-soitin meni rikki. Haluan näyttää kaikille, että pystyn siihen. Saan vielä joku päivä tavoittelemani. Siihen vain tarvitaan harjoitusta, kärsivällisyyttä, uhrauksia, harjoitusta, kärsivällisyyttä, harjoitusta. Ja tuuria.
Päivän lause: Olisipa syntynyt Miley Cyrus’ksi.
~~
